Olette varmaan panneet merkille, että en täällä juurikaan puhu politiikkaa ja yritän välttää paasaamista, mutta joskus täytyy silti! Olen ajatellut, että hyvä kasvisruoka saa puhua puolestaan, ja muutenkin koen vaikuttavani moniin asioihin parhaiten olemalla itse hyvä esimerkki. Viime aikoina minulla on savu noussut korvista, kun olen seurannut kuinka keskustelu vegaaniruoasta junnaa Suomessa edelleen 80-luvulla.
Australiassa uudistettiin kesällä valtion ravitsemussuositukset ja vegaaniruokavalio on siellä nykyään myös valtion taholta tunnustettu hyväksi ja terveelliseksi ruokavalioksi. Myös rapakon takana on jo aikaa sitten ymmärretty, että vegaaniruokavaliolla ehkäistään monia elintasosairauksia ja onpa koko ruokavalio brändätty siellä uudelleen poliittisesti neutraalilla nimellä plant based diet. Siinä missä Yhdysvalloissa vegaaneiksi ryhtyvät monet keski-ikäiset (miehet!) parantaakseen terveydentilaansa, puhutaan meillä edelleen mediassa asiasta siitä näkökulmasta, mitä tärkeitä ravintoaineita vegaaneilta jää saamatta ja hommaan suhtaudutaan muutenkin yleisesti ottaen teinityttöjen ohimenevänä kapinavaiheena. Toisaalta ehkä kaikki tämä on ihan ymmärrettävää, onhan meille kaikille lapsesta asti syötetty Valion ja Kansanterveyslaitoksen tuottamaa propagandaa siitä, kuinka maitotuotteita välttävät kuolevat justiinsa puutostauteihin.
Taannoin ilmestynyt Kotilieden artikkeli oli ihanan virkistävä poikkeus massasta, mutta samaan aikaan suostuin haastateltavaksi myös Terve Potilas -lehteen (lehden voi lukea täältä, artikkeli löytyy sivuilta 36-39), tietämättä, että minun naamani viereen tulee otsikko ”lapsille kalaa ja maitotuotteita”, ja jossa minun resepteistäni otetut ruokakuvat näyttävät niin hemmetin ankeilta, että en kyllä taatusti niiden perusteella ikinä innostuisi kotona kokkaamaan kasvisruokaa. Juttu oli tavallaan ihan positiiviseen sävyyn kirjoitettu, mutta jotenkin siinä ei nyt ihan toteutunut se, että lehti väittää tarjoavansa ”tuoreita näkökulmia”.
On ihan aiheellista, että vegaanista ruokaa käsittelevissä artikkeleissa otetaan huomioon muun muassa B12-vitamiini, D-vitamiini ja jodi ja jokaisen vegaanin tulisikin kiinnittää huomiota niiden saantiin. Mutta onko niiden oltava ainoa näkökulma, josta vegaaniruokaa tarkastellaan? Milloin saisimme lukea Suomessa lehtijutun siitä, miten hyvä olo vegaaniruoan syömisestä tulee, ja ettei tarvittavien ravintoaineiden saanti ole kasvisruokaa syövällekään oikeasti yhtään hankalaa? Tuntuu muutenkin välillä siltä, että artikkeleita kirjoittavilla ja niissä asiantuntijoina esiintyvillä ei ole hajuakaan siitä, mitä vegaanit oikeasti syövät. Eilenkin Ylen nettisivulle ilmestyi taas juttu raflaavalla otsikolla ”Tiukka kasvisruokavalio altistaa puutostaudeille”. Nuo Itä-Suomen yliopiston tutkimukset ovat olleet aikaisemminkin virheellisiä, ja ihmettelen kyllä miten on mahdollista, että jutussa mainituilla koehenkilöillä on puutetta seleenistä. Päivittäisen seleenintarpeen saa tyydytettyä syömällä esimerkiksi 10g auringonkukansiemeniä, 100 g kikherneitä tai kourallisen kantarelleja.
Oma teinikapinavaiheeni on kestänyt nyt 12 vuotta ja olen elämäni kunnossa. Muistan, kuinka yläasteella terveydenhoitaja oli aivan kauhusta kankea kun ilmoitin ryhtyväni vegaaniksi. Veikkaisin, että tädin naama olisi hiukan eri asennossa, jos näkisi minut nykyään. Verikokeet kertoivat pari vuotta sitten, että minulla ei ole mitään ravintoainepuutoksia ja sekä verenpaineeni että kolesteroliarvoni ovat erinomaiset. Ajattelin elämäntavoillani ennaltaehkäistä sen, etten saa 50-vuotiaana sydänkohtausta tai sairastu 2-tyypin diabetekseen. Jos on vegaani ja elää pullalla ja suklaalla, ei taatusti voi kovin hyvin ja potee varmasti monia ravintoainepuutoksia. Mutta niinpä potee roskaruoalla elävä sekasyöjäkin.
Mutta silti, onhan se mahtavaa, että asiasta ylipäätään puhutaan! Se kertonee siitä, että asia kiinnostaa ihmisiä. Sopii toivoa, että juttujen sävykin muuttuu, kunhan täällä peräpohjolassakin päästään taas ajan tasalle asioista.
